Tervetuloa Kuopion klassillisen lukion itsenäisyyspäivä- ja ylioppilasjuhlaan arvoisa juhlaväki, tulevat ylioppilaat ja Klassikan henkilöstö.
– Minä en halua koskaan tulla isoksi, Peppi sanoi varmasti. – En minäkään, sanoi Annika. – Ei, se ei ole yhtään kivaa, sanoi Peppi. – Isoilla ihmisillä ei ole ikinä hauskaa. Heillä on vain ikäviä töitä ja hupsuja vaatteita ja liikavarpaita ja kummallisveroja. (–) Ja heidän päänsä on täynnä taikauskoa ja muuta hullutusta. He luulevat, että jos he sattuvat pistämään veitsen suuhun syödessään tai jotain, siitä seuraa suuri onnettomuus. – Eivätkä he osaa leikkiäkään, sanoi Annika. – Hyi, että ihmisen on pakko tulla aikuiseksi. (Astrid Lindgren 1946, Peppi Pitkätossun elämä ja elämä, s.287) 77 vuotta sitten
Tämä edeltävä keskustelu ei ole ainut esimerkki lastenkirjallisuudesta, jossa murehditaan aikuiseksi kasvamista. Aikuisuus kuvataan tässä katkelmassa kielteisessä valossa: se merkitsee hauskuuden loppumista, leikin vaihtumista työntekoon, kaavoihin kangistumista ja ”kummallisveroja”. Ei ole ihme, että moinen tulevaisuudenkuva saa Astrid Lindgrenin rakastettujen satuhahmojen Pepin, Tommin ja Annikan turvautumaan taikakeinoihin välttyäkseen uhkaavalta onnettomuudelta, vääjäämättömästi lähenevältä aikuisuudelta.
Lähestyvä aikuisuus tuo teille nuorille eteen tilanteen, jossa teidän on sekä otettava että saatte ottaa vastuuta tämän yhteiskunnan rakentamisesta. Osalle teistä voi tulla mieleen, olenko valmis. Onko pakko? Eikö tätä joku muu voisi hoitaa? Onko tämä aikuiseksi kasvaminen ja ison vastuun ottaminen tässä tilanteessa mitenkään vältettävissä tai onko se pakollista?
Tämä pohdinta ja ajatus aikuistumisen vaativuudesta on toisaalta haastava, mutta luonnollinen aikuisuuteen kuuluva asia, johon kasvetaan vähitellen. Kummallisverojen lisäksi tulee eteesi monia uusia mielenkiintoisia asioita ratkottavaksi. Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä pohtia omaa näkemystään ja rooliaan suhteessa juhlaviin termeihin, kuten kotimaa, äitimaa, isänmaa, maammelaulu tai itsenäisyys; velvollisuuksiin tai oikeuksiin kuten maapuolustus tai armeija; yhteisiin globaaleihin huoliin ja niiden ratkaisupyrkimyksiin kuten geopoliittinen kriisi tai ilmastokriisi, tai hyvin lähelle tuleviin, arjen monimuotoisiin pulmiin ja ihmissuhteiden kiemuroihin.
Sekä haasteita että ilon aiheita on tarjolla aikuisuuteen kasvavalle nuorelle eli sinulle tuleva ylioppilas. Totuus on kuitenkin, että taikakeinoja ei ole vaikeisiin asioihin keksitty – jokainen niistä on yksitellen kohdattava.
Myös me hieman varttuneemmat ikäluokat kohtasimme aikuiseksi kasvamisen haasteet. Me ja he, jotka ovat nuoruuden ja aikuiseksi kasvamisen kokeneet ja eläneet sotien jälkeen 50-, 60-, 70- ja 80-luvulla. Aika oli erilainen, maailma oli erilainen.
Ajatella, että meidän kuuluisa ja rakastettu Astrig Lindgren koki myös sodan. Hän oli 32-vuotiaana toisessa maailmansodassa kirjeiden sensuroijana Ruotsin armeijan tiedustelupalvelussa ja kirjoittikin siitä kirjan nimeltään Astrid Lindgren Sotapäiväkirjat 1939–1945. Toisen maailmansodan jälkeen tiedonkulku maailman tapahtumista oli huomattavasti hitaampaa kuin nykypäivänä. Saatoimme lukea lehdistä tai kirjoista asioita. Mustavalko- ja myöhemmin väritelevisioiden uutisista kuulimme maailman tapahtumista, mutta maailman murheet eivät ehkä koskaan tulleet niin iholle ja silmille kuin ne nykyään tulevat näiden median taikasauvojen kautta, joita älypuhelimiksi kutsutaan.
Nyt teidän aikuisuuteenne siirtyvien nuorten, tulevat ylioppilaat, on siirrettävä nämä silmien edessä, korvista sisään tulevat ja mielessä olevat uhkat ja pilvet hetkeksi syrjään. Niiden yli on kurkotettava tavalla tai toisella, yksin tai yhdessä. Mieluiten yhdessä, kuten Peppi, Tommi ja Annikakin tekivät, vaikka heillä olikin käytettävänään melkoinen paletti sadun suomaa taikavoimaa.
On suunnattava katse horisonttiin oman tulevaisuuden ja vision näkemiseksi. Lähdettävä tälle osittain tuntemattomalle elämänpolulle kulkemaan. Luotan ja luotamme täällä kaikki vanhemmat ja ystävät, että te ja seuraavatkin sukupolvet aikuisuuteen kasvavat nuoret jatkatte kotimaamme rakentamista ja sen itsenäisyyden vaalimista.
Tämä tehtävä asettaa teille valmistuville ylioppilaille ja meille kaikille ihan millä mittapuulla tahansa mitattuna arvokkaan ja kunnioitettavan tehtävän, koska sankarivainajien muisto meitä siihen velvoittaa.
Suomi täyttää huomenna itsenäisenä 106 vuotta. Kunnioitettava ikä.
Luen tähän itsenäisyytemme juhlan lopuksi ennen vapauden viestikapulan vaihtoa Lapualaisen kansakoulun opettaja Jaakko Ikolan (1912-1994) pitämän puheen Lapuan sankarihaudoilla itsenäisyyspäivänä 1956 (67 vuotta sitten), joka siirtää meidät juhlan Itsenäisyyden syvimpien asioiden pohdintaan. Jaakko Ikola palveli talvisodassa 1939 27-vuotiaana. Löysin ja valitsin Jaakon puheen Lapuan sotaveteraanien matrikkelista nimeltään Puolesta kansan ja maan 1939-1945, koska se osaltaan kuvaa puheen alussa hyvin tilannetta Suomessa ja Euroopassa nyt.
Lapualla 6.12.1956
”Nyt me suomalaiset kokoonnumme suurpoliittisten myrskypilvien varjossa viettämään itsenäisyytemme vuosipäivää ja samalla osoittamaan kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan niille miehille, jotka ovat isänmaan vapauden puolesta suurimman uhrin antaneet. Tänään me entistä elävämmin tajuamme heidän uhrinsa merkityksen, sillä olemme näinä vuosina vavahduttavasti jälleen nähneet, miten kansakunnat ovat valmiit maksamaan vapaudestaan mittaamattoman hinnan.
Eivät kyselleet hintaa Suomen maan mullan alla lepäävät silloin, kun itsenäisen, vapaan Suomen elämästä oli kysymys. Heidän taistelunsa ja uhrinsa ansiosta meillä tänään on itsenäinen isänmaa ja vapauteen perustuva, suomalainen yhteiskuntajärjestys. On siis syytä kiittää, on aihetta kunnioittaa, mutta nämä eivät riitä.
Sankarivainajien muisto velvoittaa. Se velvoittaa meitä vaalimaan itsenäisyyttä ja vapautta kansakunnan kalleimpana omaisuutena, ettei kukaan erehtyisi maailman markkinatoreilla siitä vähäisintäkään osaa Juudaksen penneihin vaihtamaan. Se velvoittaa meitä toimimaan niin, että jokainen suomalainen voi tuntea itsensä täysiarvoiseksi valtakunnan kansalaiseksi, että jokaisella on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään. Siitä rakentuu kansan yksimielisyys, siitä puolustustahto ja armeijan kunto, niin että me omalla pohjalla seisten, yksituumaisina toimien pystymme vapautemme säilyttämään.
Niin kuin ne ruusut, jotka kesä kesän jälkeen nousevat näille haudoille kukkimaan, loistollaan ylistävät Luojaansa ja kertovat meille ylösnousemuksen aamusta, niin myös sankarivainajien henget sankarihaudoissa puhuttelevat meitä. Ne muistuttavat meitä vapautemme lunnaiksi annetusta suuresta uhrista, ne velvoittavat meitä toimintaan itsenäisyytemme ja vapautemme turvaamiseksi ja ne kehottavat meitä ottamaan yhteyttä Kaikkeuden Herraan, joka maailmoita johdattaa, että osaisimme kansakuntana pitää oikean suunnan.”
Kuunnelkaamme niitä ääniä näillä muistojen sankarihaudoilla käydessämme! Kiitoksia
